Tuomo Pietiläinen (Helsingin Sanomat 1.7.2013
A26-27) ja Jukka Oksaharju (Nordet Blogi
4.7.2013) käsittelivät viime viikolla julkaistuissa
kirjoituksissaan yritysjohdon palkitsemista, joka on aina voimakkaita tunteita
herättävä aihe. Toimittaja Pietiläisen tekstistä paistoi hämmästys
yritysjohtajien korkeita palkkioita kohtaan, kun taas meklari Oksaharjun
mielestä hyville johtajille kuuluukin maksaa miljoonaluokan kompensaatiota. En
malttanut olla tulematta mukaan keskusteluun, joten avaan seuraavaksi omia
ajatuksiani yritysjohdon palkitsemisesta ja ansioiden nykytason mielekkyydestä
yksityissijoittajan näkökulmasta. Pyrin erityisesti pureutumaan syihin,
jotka ovat johtaneet kyseenalaisten kompensaatiojärjestelmien syntyyn ja
monien mielestä kohtuuttomiin palkkioihin.
Olen Oksaharjun kanssa monelta osin samaa mieltä enkä
aivan ymmärrä Pietiläisen kummastelua Sampon harjoittamaa
palkitsemispolitiikkaa kohtaan. Hyville johtajille tulee maksaa kohtuullisen
merkittävät bonukset peruspalkan lisäksi, heikoille ei. Kummastelu
tulisikin kohdistaa siihen, miksi monissa suomalaisyrityksissä myös heikoista
suorituksista palkitaan avokätisesti. Omasta mielestäni keskivertojohtaja
tienaa nykyisin aivan liian paljon, heikoista johtajista puhumattakaan.
Ymmärrän toki, että johdon laatu on aina enemmän tai vähemmän subjektiivinen
käsite, joten jyvien erottelu akanoista ei aina ole kovin suoraviivaista tai
helppoa. Esimerkiksi yhtiön tuloksen kehitys ei suoraan kerro johdon laadusta,
sillä siihen luonnollisesti vaikuttavat myös esimerkiksi monet
makrotaloudelliset tekijät, jotka eivät ole johdon vaikutusmahdollisuuksien
piirissä. Tästä syystä palkitsemista ei tulla koskaan saamaan täysin
oikeudenmukaiseksi ja todelliseen osaamiseen perustuvaksi. Tämä ei kuitenkaan
voi johtaa siihen, että umpisurkeiden päätösten tekemisestä maksetaan
järkyttävän suuria korvauksia. Kuten Oksaharjukin toteaa ”yritysjohdon
ansioiden tulee seurata omistaja-arvon kehitystä”. Tämä on ilmeistä, joten
kriittisempi kysymys onkin se, mikä mittari kuvaa omistaja-arvon luomista
parhaiten. Kvartaalitaloudessa toimiva johto kyllä tietää konstit tuloksen ja
jopa pörssikurssin nostamiseen lyhytkestoisesti, mutta pitkäjänteinen ja
tasainen omistajan varallisuuden kasvattaminen on kokonaan toinen juttu.
Valitettavasti monet pörssiyhtiöt palkitsevat johtoaan avokätisesti omistajien
kannalta täysin katastrofaalistenkin suoritusten jälkeen, kuten myös Oksaharjun
kirjoituksessa kuvataan. Miksi näin tapahtuu vuosi toisensa jälkeen? Miksei
omistajien varallisuuden pitkäjänteinen maksimointi välttämättä täysin ohjaa
johdon palkitsemista? Miksi pörssikurssi on noussut ylikorostuneeseen asemaan
johdon palkkiomittarina? Palataan näihin kysymyksiin uudelleen tuonnempana.
Uskon, että suurin osa sijoittajista on kanssani samaa
mieltä siitä, ettei heikosta suorituksesta tule maksaa lisäkorvausta tai suuria
palkkioita. Toinen kysymys on sitten se, onko todistettavasti
huippulaadukasta työtä tekevien johtajien palkkioidenkaan suuruus enää
nykypäivänä missään järkevyyden rajoissa. Missä kulkee raja hyvien johtajien
kohdalla? Onko huippujohtajan työsuoritus miljoonien arvoinen
osakkeenomistajalle? Ovatko laadukkaimpien pörssiyhtiöidemme johtajat todella
niin poikkeuksellisia yksilöitä, että kukaan muu ei pystyisi samaan pienemmällä
palkalla? Miksi huippujohtajien palkat ovat ylipäätään vuosien saatossa
kohonneet nykyiselle tasolleen?
Sekä palkitsemisperusteisiin että järkevän
kompensaation suuruuteen liittyviä kysymyksiä on paljon. Vastauksien
löytämiseksi on pohdittava korkeiden palkkioiden taustalla olevia todellisia
ongelmia. Yritysjohdon korkeat palkkiot ovat nimittäin seuraus, eivät itsessään
ongelman ydin.
Todellinen ongelma liittyy kapitalismissa
tapahtuneeseen transformaatioon, jonka aikana yritysten kontrollointi on
siirtynyt todellisilta omistajilta erilaisille välikäsille kuten rahastojen
salkunhoitajille. Jos tarkastelemme esimerkiksi USA:n markkinoita, vuonna 1950
suorat osakesijoitukset edustivat yli 90 % kaikista osakesijoituksista
instituutioiden kautta tehtyjen epäsuorien sijoitusten ollessa vain vajaan
kymmenesosan luokkaa. Nykypäivänä tilanne on kääntynyt lähestulkoon
ylösalaisin. Tosiasiallisten omistajien (rahastoja omistavien
yksityissijoittajien) ja yritysten väliin syntyneet instituutiot (yhtiöiden
juridiset omistajat) eivät itsessään ole huono asia – päinvastoin niiden rooli
on monessa mielessä tärkeä – mutta niiden mukana alkuperäiset kapitalistiset
arvot ovat valitettavasti päässeet himmentymään.
Nämä omistajien ”uudet” agentit eivät ole
käyttäytyneet kuten agenttien kuuluisi. Nämä agentit, olivatpa ne
eläkerahastopomoja tai pankin rahastosalkunhoitajia, tuntuvat unohtaneen täysin
perinteiset kapitalismin ja sijoittamisen ”prinsiipit”. Kun kapitalismi ja
sijoittaminen perustuivat ennen pitkäjänteiseen omistajuuteen ja luottamukseen,
että yritysjohto tekee kaikkensa pääomaa liiketoimintaan sijoittaneen omistajan
hyväksi, on nykypäivän agenttivetoinen kapitalismi spekulaation ja
luottamuspulan tyyssija. Miksi nykypäivän instituutiosijoittaja olisi
kiinnostunut omistaja-arvon pitkäjänteisestä kasvattamisesta ja yrityksen
todellisen arvon kehityksestä, kun osaketta ei ole tarkoitus omistaa muutamaa
kuukautta kauempaa. Tässä tilanteessa huomattavasti tärkeämpää on pyrkiä
maksimoimaan osakkeen pörssikurssin kehitys lyhyellä aikavälillä, jotta osake
voidaan pian myydä pois ostohintaa korkeampaan kurssiin. Ei ole ihme, että
tällaisessa rahastojen hallitsemassa korporaatiomaailmassa yritysjohdolla on
paine osakekurssin (ei yrityksen todellisen arvon) kehityksen seuraamiseen ja
kompensaatiojärjestelmät rakennetaan sen mukaisiksi.
Pitkäjänteisyys-aspektin lisäksi kapitalismin arvot
ovat hämärtyneet myös luottamuspuolella, mikä on suurin syy esimerkiksi
optiopalkkiojärjestelmien syntymiseen. Adam Smith (The Wealth of Nations,
1776) varoitteli jo yli 200 vuotta sitten seuraavasti: ”Managers of other
people’s money rarely watch over it with the same anxious vigilance with which
they watch over their own…they very easily give themselves a dispensation.” Koska omistajilla
ei ole enää täyttä luottamusta siihen, että yritysjohto kaitsee heidän
sijoittamaansa pääomaa riittävän huolellisesti, on omistajien täytynyt kehittää
erilaisia kannustinpalkkausjärjestelmiä varmistaakseen omien ja yritysjohdon
intressien yhtenevyys. Maailmassa, jossa omistus oli vielä
valtaosin ”kasvollista”, omistajien ja johdon välinen luottamus pelasi
huomattavasti nykyistä paremmin ilman
kannustinpalkkausjärjestelmiäkin.
Jos johtaja saadaan korkeilla palkkioilla tekemään
omistaja-arvoa kasvattavia toimenpiteitä, palkkioille on olemassa järkevät
perusteet. Jos näin ei ole, korkeat palkkiot on syytä kyseenalaistaa. John
Bogle tutki kirjassaan The Battle for the Soul of Capitalism
yritysjohdon palkkioiden kehitystä suhteessa yritysten voittojen kasvuun sekä
talouskasvuun ja havaitsi, että välillä 1980-2004 toimitusjohtajien palkat
kohosivat USA:ssa reaalisesti keskimäärin 8,5 % vuodessa, kun yritysten voitot
kasvoivat samaan aikaan reaalisesti vain 2,9 % vuodessa. Voisi olettaa, että
toimitusjohtajien huimat palkankorotukset olisivat olleet seurausta hyvin
tehdystä työstä eli omistaja-arvon kasvattamisesta, mutta itse asiassa
keskiverto-CEO tuhosi tuolla ajanjaksolla omistajien varallisuutta, sillä talouskasvu
oli samaan aikaan 3,1 % vuodessa eli 0,2 %-yksikköä voittojen kasvua nopeampaa.
Bogle kutsuu tätä järjenvastaisuutta yhdeksi aikakautemme suurimmista
anomalioista. Humoristisesti voisikin todeta, että jos kaikkien
yhdysvaltalaisten pörssiyhtiöiden ykköspallilla olisi istunut apina tekemässä
päätöksiä, yritykset olisivat menestyneet toteutunutta kehitystä paremmin
(apinoiden sattumanvaraisesti tekemien hyvien ja huonojen päätösten kumotessa
toisensa ja yritysten kehittyessä siten keskimääräisen hyvin talouskasvun
mukana).
Vaikka yllä kuvattu kehityskulku on vain
yksi esimerkki yhdeltä ajanjaksolta USA:sta, kehitys on ollut samansuuntaista
niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa kuten me kaikki olemme havainneet.
Johtopäätös on ilmeinen: Vain harva yritysjohtaja kykenee sellaisiin
manöövereihin, että tähtitieteelliset palkat olisivat perusteltuja.
Aidosti erinomaisille johtajille voi hyvällä syyllä maksaa huomattavaa
kompensaatiota. Ongelma on siinä, että näiden huippujohtajien vanavedessä
myös keskivertojohtajat ja vielä pahempaa, heikot johtajat, vaativat itselleen
kovempia palkkioita. Tästä syntyy kierre, joka johtaa siihen, että kaikkien
palkat nousevat kiihtyvällä tahdilla. Rahastopomoja ja salkunhoitajia tämä
kehitys ei tietenkään huolestuta, sillä he hamuavat vain kurssinousuja ja ovat
todennäköisesti jo myyneet osakkeensa siinä vaiheessa, kun avokätinen
optio-ohjelma laukeaa todellisten pitkäjänteisten omistajien maksettavaksi.
Juuri tässä piilee todellinen ongelma. Harva yksityissijoittaja hyppii ilosta
tasajalkaa, kun Sanoman ”strategiaa toteuttava” johto tekee ylihintaisia
yritysostoja ja alihintaisia yritysmyyntejä ja kahmii samaan aikaan taskuihinsa
miljoonien palkkioita osakkeenomistajien kukkaroista. ”Kasvua hinnalla millä
hyvänsä” -tyyppinen strategia ei lyhytjänteisten instituutiosijoittajien
näkökulmasta ole pekkaa pahempi. Osakekurssihan saattaa kasvunäkymien myötä
singahtaa melkoisesti ylöspäin ennen kuin markkinat tajuavat asioiden
todellisen laidan. Ja tässä välissä voi hyvin tehdä rahaa. Koska yritysten
todellisilla omistajilla eli niillä, jotka lystin loppujen lopuksi maksavat, ei
ole osaa eikä arpaa johdon palkitsemisjärjestelmien rakentamisessa, on jopa
luonnollista, että palkkiot ovat useimmissa tapauksissa karanneet käsistä. Muiden
rahoja on aina paljon mukavampi jakaa toisille kuin omia. Tämän yritysmaailmaa
hallitsevat ja siten palkitsemisjärjestelmien suunnittelussa mukana olevat
instituutiosijoittajat ovat totisesti huomanneet.
Kuten todettu, keskivertojohtajan palkkioiden suuruuden
lisäksi nykypäivän ongelmana on palkkioiden sitominen pörssikurssin lyhyen
aikavälin kehitykseen. Todellinen sijoittaja, joka jo määritelmällisesti on
liikkeellä pitkällä aikavälillä, liittäisi johdon kompensaation mieluummin
esimerkiksi taloudellisen lisäarvon (pääomakustannuksen ylittävän tuoton)
tuottamiseen useamman vuoden periodilla. Näin vältyttäisiin seuraamasta
pörssikurssia itseisarvoisesti ja voitaisiin keskittyä oleelliseen eli
asiakkaiden laadukkaaseen palvelemiseen, jota kautta yrityksen voitot syntyvät,
olipa pörssikurssi mitä tahansa. Sijoittajalle on tärkeintä, että yritys tekee
pääomalleen mahdollisimman suurta tuottoa, josta osa jaetaan ulos osinkoina.
Mitä ennustettavammin (tasaisemmin) yritys tähän kykenee, sitä suurempaa arvoa
se luo omistajille. Pörssikurssi heijastelee tätä arvonluontikykyä pitkällä
aikavälillä, mutta ajoittain (lyhyellä aikavälillä) osakkeiden
pörssinoteeraukset saattavat erota suurestikin yhtiöiden todellisesta arvosta.
Edellä kuvatuista syistä johtuen omistajavaltaa pitävien instituutioiden ja
tosiasiallisten omistajien näkemykset järkevistä palkkiomittareista eroavat
merkittävästi toisistaan. Koska instituutioiden sana on nyky-yritysmaailmassa
huomattavasti painavampi, rakennetaan suurin osa yritysten palkkiomittaristoista
osakekurssin varaan.
Joskus suuryritysten johtajien korkeita palkkoja
perustellaan sillä, että yritysmaailman huipulla toimivien keulakuvien kuuluu
tienata hyvin ihan samalla tavalla kuin eturivin tähtien elokuva- tai urheilualalla.
Korporaatiomaailman omia supertähtiämme ei kuitenkaan voi millään muotoa
rinnastaa esimerkiksi elokuva- ja urheilutähtiin, joiden utopistiset palkkiot
tulevat loppujen lopuksi fanien tai joukkueiden taustalla harrastusmielessä
vaikuttavien omistajien taskuista suoraan. Lisäksi on syytä ymmärtää, että
liiketoimintamallin mukaisesti urheiluseurojen omistajat tekevät rahaa
nimenomaan näillä tähdillään. ”Tavallisten” yritysten omistajat eivät tee euron
euroa pelkillä toimitusjohtajillaan.
Loppujen lopuksi vika ei ole johtajissa, ei etenkään
ansiokasta työtä tekevässä parhaimmistossa, vaan väärin perustein
suunnitelluissa palkkiojärjestelmissä, jotka takaavat erinomaisen kompensaation
surkeastakin työstä. En väitä, että kaikki järjestelmät olisivat susia, mutta
valitettavasti niitäkin löytyy aivan liikaa, kuten olemme saaneet aiheen
ympärillä viime aikoina pyörineestä kiivaasta keskustelusta huomata. Upton Sinclair ei
olisi voinut osua paremmin asian ytimeen todetessaan: ”It’s amazing how
difficult it is for a man to understand something if he’s paid a small fortune
not to understand it”.
__________
Kirjoittaja omistaa tekstissä
mainituista yhtiöistä Sampoa.
Sijoitusneuvonta on luvanvaraista
toimintaa. Tässä blogissa esitetyt ajatukset eivät ole sijoitusneuvoja. Kukaan
ei voi antaa oikeita neuvoja tuntematta sijoittajan taloudellista
tilannetta, sijoitushorisonttia, riskinsietokykyä tai muita hänen
sijoitussuunnitelmansa yksityiskohtia. Pelkästään blogin välityksellä ei ole
myöskään mahdollista käsitellä sijoituskohteita sillä tarkkuudella kuin
jokaisen sijoittajan tulisi tehdä ennen sijoituspäätöksen tekoa.
Blogimerkinnän kommentit:
jrowejuojtw4i
D. Ariely kirjassaan The upside
of irrationality esittää palkkiojärjestelmät yhdeksi syyksi siihen että
yritysjohtajat tekevät huonoja päätöksiä:
Tarpeeksi suuri rahallinen palkkio siis toimii stressi/häiriö -tekijänä.
heinäkuu 11, 2013 at 10:19 pm
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti