maanantai 29. heinäkuuta 2013

Vapaan kassavirran malli osakkeen arvonmäärityksessä


Kirjoitus on julkaistu alun perin Nordnet Blogissa

Jatkan osakkeen arvonmääritystä käsittelevien kirjoitusten sarjaa esitellen yhden käytännöllisen sovelluksen nykyarvolaskentaan perustuvasta vapaan kassavirran mallista.
___

Olen kirjoittanut viime aikoina paljon osakkeen arvonmäärityksestä ja siinä käytettävistä malleista (viimeksi tässä kirjoituksessa), sillä pidän arvonmäärityksen hallitsemista yhtenä fundamenttisijoittajan tärkeimmistä taidoista. Ilman osakkeen arvonmääritystä sijoittaja ei kykene hahmottamaan tavoitehintaa, jolla ostettuna osake tarjoaa oman tuottovaatimuksen täyttävän tuoton. Arvonmäärityksen perusteiden hallinta on siis elinehto osakepoimijalle. Suosin itse arvonmäärityksessä erilaisia nykyarvomalleja ja niistä erityisesti lisäarvomallia (EVA-malli), josta olen kirjoittanut mm. tässä merkinnässä. Tällä kertaa esittelen kuitenkin lisäarvomallille vaihtoehtoisen arvonmääritysmenetelmän, vapaan kassavirran mallin, jossa huomio kiinnittyy yrityksen tuottaman taloudellisen lisäarvon sijasta vapaaseen kassavirtaan. Pyrin pitämään esitystavan taas hyvin käytännönläheisenä kuvaten arvonmäärityksen etenemistä niin kuin olen sen itse tottunut tekemään. Vapaan kassavirran mallista on olemassa lukuisa määrä erilaisia sovelluksia ja nyt esittelemäni versio edustaa pitkälti yksinkertaistettua, mutta silti mielestäni aivan riittävän hyvin nimenomaan osakesijoittajan käyttöön soveltuvaa työkalua.

Vapaan kassavirran mallin mukaan yrityksen arvo on sen tulevaisuudessa tuottaman vapaan kassavirran nykyarvo. Vapaa kassavirta (FCF, free cash flow) kuvaa rahavirtaa, joka voidaan jakaa omistajille esimerkiksi osinkoina tai käyttää omien osakkeiden takaisinostoihin. Pitkällä aikavälillä vapaa kassavirta jaetaan omistajille tavalla tai toisella, mutta lyhyellä aikavälillä sen suuruus voi erota merkittävästikin esimerkiksi osinkojen määrästä. Huonoina aikoina yritykset tyypillisesti jakavat osinkoja enemmän kuin mitä ko. vuoden vapaa kassavirta mahdollistaisi ja vastaavasti hyvinä aikoina osa voittovaroista jätetään helposti kartuttamaan kassaa.

Vapaa kassavirta voidaan laskea koko yritykselle (FCFF, free cash flow to firm) tai vain osakekannalle (FCFE, free cash flow to equity). Koska tarkastelemme tässä tapauksessa tilannetta osakesijoittajan näkökulmasta, tämä merkintä keskittyy vain jälkimmäiseen kassavirtaan. Vapaan kassavirran määrittäminen lähtee liikkeelle yrityksen nettotuloksesta. Koska yritykset joutuvat kasvaakseen ja pysyäkseen ylipäätään hengissä tekemään niin kasvu- kuin korvausinvestointeja (esim. tuotantokoneisiin), koko nettotulosta ei voida järjestelmällisesti jakaa omistajille. Tärkein vaihe vapaan kassavirran määrittämisessä onkin yrityksen tulevien investointitarpeiden arviointi. Koska yritykset tekevät investoinneistaan poistoja, jotka eivät kuvaa rahan liikkeitä, vaan ovat ainoastaan nettotulosta pienentävä kirjanpidollinen erä, tulee poistojen vaikutus eliminoida lisäämällä ne investoinneilla vähennettyyn nettotulokseen. Lopuksi on vielä arvioitava kuinka paljon yrityksen käyttöpääoman (esim. vaihto-omaisuuden) määrä kasvaa vuosittain. Esimerkiksi raaka-ainevarastojen suurentaminen heikentää vapaata kassavirtaa ja vaikka vaikutukset eivät tyypillisesti olekaan yhtä merkittävät kuin investoinneilla, on ne syytä huomioida.


Mainittakoon vielä, että tarkastellessamme nimenomaan osakesijoittajalle jäävää vapaata kassavirtaa, meidän tulisi periaatteessa huomioida vielä vieraan pääoman muutos, sillä yritys voi esimerkiksi ottaa lainaa osingon maksua varten. Yksinkertaisuuden ja pitkän aikavälin näkökulmani vuoksi jätän itse tämän huomioimatta. Mikään yritys ei kuitenkaan voi loputtoman pitkään rahoittaa osinkojaan lisävelalla.

Koska bruttoinvestoinnit (Gross CAPEX, gross capital expenditures) vaihtelevat tyypillisesti vuodesta toiseen hyvin paljon, emme voi käyttää suoraan esimerkiksi edellisen vuoden lukuja. Bruttoinvestoinnit on ”normalisoitava” 5-10 vuoden historiaan ja yrityksen ohjeistukseen pohjautuen. Jos yhtiöllä ei ole riittävän pitkää historiaa, käytän toimialan keskimääräistä Gross CAPEX/Poistot -lukua ja Gross CAPEX/kiinteä omaisuus -lukua arvioidessani yhtiölle tyypillisiä investointitarpeita.

Analysoidessani toimialoja, joilla suuret panostukset tutkimukseen ja kehitykseen (T&K) ovat välttämättömiä, kuten esim. lääketeollisuudessa, lisään bruttoinvestointeihin yleensä vielä T&K-kustannukset, vaikka nämä eivät kirjanpidollisesti olekaan investointeja. T&K-kulujen tapaan yritysostojakaan ei kirjanpidossa lasketa mukaan CAPEX:iin, mutta epäorgaaniseen kasvuun panostavilla yhtiöillä ne ovat vapaaseen kassavirtaan merkittävästi vaikuttava tekijä. Tästä syystä joidenkin yhtiöiden kohdalla vapaa kassavirta kannattaa oikaista vielä yritysostojen vaikutuksella. Itse en koskaan perusta yhtiöiden liikevaihdon kasvuennusteitani yritysostojen varaan, joten en huomioi näitä lainkaan. Mutta, jos kasvuennusteesi sisältävät epäorgaanista kasvua, on erittäin paha virhe jättää kasvun kustannukset huomioimatta vapaata kassavirtaa määrittäessäsi. Tällöin yrityksen arvo yliarvioituu pahasti.  Yritysostoja ei mielestäni kannata huomioida kuin poikkeustilanteissa, joissa yrityksellä on hyvä track record onnistuneiden yrityskauppojen tekemisestä. Ostettavan yrityksen todellisen arvon mukaisella hinnalla toteutettu yrityskauppa, joka ei tarjoa synergiahyötyjä, ei nimittäin luo teoriassa lainkaan omistaja-arvoa olipa kyse kuinka suuresta kaupasta tahansa tai olipa sen vaikutus liikevaihdon kasvuun mikä tahansa (investoinnin nettonykyarvo on nolla, sillä tuotto vastaa pääoman kustannusta). Näin ollen en halua alkaa lyödä vetoa sen puolesta onnistuuko yritysjohto tulevaisuudessa ostamaan aliarvostettuja yhtiöitä ja/tai kyetäänkö ostosten myötä luomaan enemmän synergiahyötyjä kuin -haittoja.

Nettokäyttöpääoman (NWC, net working capital) muutoksen huomioiminen on erityisen tärkeää toimialoilla, joilla varastoihin sitoutuu huomattavasti pääomaa. Varastojen lisäys pienentää vapaata kassavirtaa ja vähennys vastaavasti kasvattaa sitä. Tyypillisesti käyttöpääoma määritellään lyhytaikaisten varojen (vaihtuvien vastaavien) ja lyhytaikaisten velkojen erotuksena, mutta yrityksen arvonmäärityksessä on syytä tarkastella nimenomaan nettokäyttöpääomaa, kuten olen myös itse tottunut tekemään. Nettokäyttöpääoma kuvaa paremmin liiketoimintaan sitoutunutta pääomaa. Siinä lyhytaikaisten varojen vaihto-omaisuudesta ja saamisista on vähennetty kassa, ja lyhytaikaiset velat sisältävät vain korottomat velat kuten ostovelat.

Nettokäyttöpääoman ennustamisessa törmäämme yleensä samaan ongelmaan kuin investointien kohdalla. Yritysten nettokäyttöpääoman muutokset eivät ole stabiileja, vaan vaihtelevat vuodesta toiseen. Tyypillisesti nettokäyttöpääoman määrä suhteessa liikevaihtoon pysyy kuitenkin melko vakaana, joten rakennan käyttöpääomaerien (mm. vaihto-omaisuus, saamiset) ennusteen liikevaihtoennusteen pohjalle. Karkeasti yleistäen voidaan todeta, että nettokäyttöpääoman määrä suhteessa liikevaihtoon on yrityksillä keskimäärin 15 – 20 %. Toimialakohtaisesti erot voivat kuitenkin olla melko suuria, joten tämän nyrkkisäännön käyttö ei välttämättä ole järkevää kaikkien yritysten kohdalla.

Kun ”normaali” vapaa kassavirta on määritetty, voidaan tulevat kassavirrat ennustaa yksinkertaisimmillaan tasaisen kasvutekijän avulla esim. 10 vuoden periodille. Näiden kassavirtojen arvo diskontataan nykyhetkeen omalla tuottovaatimuksella. Kuten aina nykyarvomalleissa, ennusteperiodin jälkeisten kassavirtojen arvo estimoidaan ns. päätearvon avulla (koska ikuisuuteen asti diskonttaaminen on mahdotonta). Päätearvo voidaan laskea esimerkiksi Gordonin mallia soveltamalla, kuten olen useasti aikaisemmin esittänyt, mutta vaihtoehtoisesti myös eri hinnoitteluluvuilla (P/E, P/B, P/FCF). Kun nyt on kyse vapaaseen kassavirtaan perustuvasta arvonmäärityksestä, kannattaa hinnoittelulukuna käyttää P/FCF-lukua.

Kymmenen vuoden ennusteperiodiin pohjautuvaa nykyarvolaskentaa ja P/FCF-hinnoittelulukua hyödyntämällä ennustetut vapaat kassavirrat (FCF) saadaan muutettua yrityksen nettoarvoksi (NV) seuraavasti (r kuvaa sijoittajan tuottovaatimusta):


Asiat havainnollistuvat parhaiten käytännön esimerkkien kautta. Valitaan esimerkkiyhtiöksi Fortum, joka ohjeistaa omat vuosittaiset investointitarpeensa selkeästi presentaatioissaan:

– Korvausinvestoinnit 300-500 mEUR

– Kasvuinvestoinnit (Pohjoismaat) 200-400 mEUR

– Kasvuinvestoinnit (Venäjä) 300 mEUR

Pessimistisimmässä skenaariossa (haarukan yläpään lukuja käyttämällä) saamme Fortumin bruttoinvestoinneiksi 1200 mEUR vuodessa, mikä on myös historian valossa varsin hyvä arvio. Käyttämällä Fortumin kaltaiselle yhtiölle tyypillistä CAPEX/Poistot–kerrointa 1,5, saamme poistoiksi 800 mEUR. Sähköntuottajalle tyypilliseen tapaan Fortumin vaihto-omaisuuden määrä on hyvin pieni, joten voimme ennustaa nettokäyttöpääoman muutoksen nollaksi. Omien arvioideni mukaan Fortumin ”normaali” nettotulos on 1200 mEUR, joten saamme ”normaaliksi” vapaaksi kassavirraksi 800 mEUR. Fortumin kaltaisten keskimääräistä hitaammin kasvavien yhtiöiden kasvuksi voidaan ennustaa 4 % vuodessa (hieman alle nominaalisen BKT:n kasvu). Kasvutekijän avulla määritettyjen 10 vuoden vapaiden kassavirtojen nykyarvoksi saamme 12 % tuottovaatimuksella 5234 mEUR. Jos Fortumin ”normaaliksi” P/FCF-kertoimeksi arvioidaan nykytilanteeseen peilaten melko maltillisesti 15 (mikä vastaa vajaan 7 % osinkotuottoa jos koko kassavirta jaettaisiin osinkoina) ja kasvutekijän avulla määritetty kymmenennen vuoden vapaa kassavirta on 1139 mEUR, saamme päätearvoksi 17080 mEUR (15 x 1139 mEUR), jolloin sen nykyarvo on 5499 mEUR. Laskemalla yhteen vapaiden kassavirtojen ja päätearvon nykyarvon, saamme Fortumin nettoarvoksi (osakekannan arvoksi) 10733 mEUR eli 12,1 EUR osaketta kohden.

Edellä määritetty osakkeen arvo heijastelee varsin pessimistisiä ennusteitamme. Käyttämällä bruttoinvestointeina 800 mEUR (yhtiön ohjeistaman haarukan alalaita), poistoina 500 mEUR, tuottovaatimuksena 10 %, kasvutekijänä 5 % ja P/FCF-kertoimena 20 (kassavirtatuottona 5 %), osakkeen arvoksi muodostuu 19,7 EUR. Rakentamamme kassavirtamallin mukaan osakkeen arvoksi voidaan täten määritellä 12,1 – 19,7 EUR eli pessimistisen ja optimistisen skenaarion määrittämä vaihteluväli. Kuten huomataan, malli on hyvin herkkä ennustemuutoksille. Tästä huolimatta Fortumin nykyinen (26.7.) osakekurssi (14,8 EUR) on selkeästi lähempänä ali- kuin yliarvostusta.



Taulukko 1. Seurannassani olevien suomalaisosakkeiden arvonmääritys vapaan kassavirran mallilla.


Yllä olevaan taulukkoon olen koonnut seurannassani olevien suomalaisosakkeiden FCF-laskelmat ja niiden perusteella määritetyt osakkeiden arvot.  Kuten taulukosta voi havaita, käytän itse lähes poikkeuksetta melko korkeaa 12 % tuottovaatimusta yhtiölle kuin yhtiölle, joten osakkeiden ”oikeat” arvot jäävät useimmiten pörssikurssien alle. Toisekseen olen pyrkinyt arvioimaan yhtiöiden normaalit nettotulokset melko varovaisesti (vrt. analyytikkoennusteet). Investointitarpeiden hahmottelussa olen myös noudattanut samaa varovaisuusperiaatetta. Huomion arvoista on myös se, että Exelin, Oriola KD:n ja Stockmannin nykyinen tulostaso ei mielestäni vastaa yhtiöiden pitkän aikavälin potentiaalia ja olen huomioinut tämän normaalia tulosta määrittäessäni. Samaan hengenvetoon on vielä todettava, että päätearvon laskennassa käyttämäni P/FCF-luvut vaikuttavat huomattavasti yhtiön arvoon, mutten ole määrittänyt niitä millään tavalla ”tieteellisesti” (esim. odotettuun kasvuun ja pääoman tuottoon perustuen). Ne peilaavat lähinnä nykyisiä arvostustasoja ottamatta lainkaan kantaa siihen onko osake tällä hetkellä ”oikein” hinnoiteltu. Jos jonkinlaista logiikkaa (ja samalla perusteluja nykyisille arvostustasoille) haluaa hakea, niin laadukkaista kaikkein laadukkaimmille ja todennäköisesti vielä pitkään hyvin kasvaville yhtiöille (Kone, Nokian Renkaat, Tikkurila) olen arvioinut kertoimeksi 30 (kassavirtatuotoksi käännettynä 3,3 %) ja laadukkaiden ”keskikastille” 25 (kassavirtatuottona 4,0 %). Exelin kohdalla päädyin P/FCF-kertoimeen 20 (kassavirtatuottona 5 %), sillä kerrointa painaa yhtiön pienuudesta johtuva vähäinen seuranta. Fortum painii tällä hetkellä ihan omassa ”arvostuskuopassaan”, jota voitaneen perustella mm. merkittävien kasvumahdollisuuksien puutteella ja valtio-omistajuuden tuomalla ”lisäriskillä”. Näin ollen pidän P/FCF-lukuna 15 (kassavirtatuottona 6,7 %) eli en ota tässä esityksessä näkemystä sen puolesta, että arvostus kohoaisi kymmenen vuoden aikana.

Aina kun puhumme osakkeen arvonmäärityksestä myös muutama varoituksen sana on paikallaan. Koska kaikki nykyarvomallit sisältävät aina huomattavan määrän oletuksia, ei niihin voi koskaan luottaa sokeasti. Kuten Fortum-esimerkistä huomasimme, pienet muutokset ennusteissa heilauttavat osakkeen arvoa melkoisesti. Omia arvonmääritysmalleja rakentamalla saat kuitenkin jonkinlaisen käsityksen yhtiön järkevästä hintatasosta ja pystyt tutkimaan mitkä seikat yhtiön arvoon eniten vaikuttavat. Ja ennen kaikkea, et ole enää pörssikurssien muutosten mukaan tavoitehintoja yhtenään päivittävien analyytikoiden tai muiden omia intressejään ajavien ”asiantuntijoiden” vietävissä, vaan voit seistä rohkeasti omien perusteltujen näkemystesi takana. Usein näin saavutetaan myös parhaat tulokset.

___________

Kirjoittaja omistaa tekstissä mainituista yhtiöistä Exeliä, Fortumia, Konecranesia ja Sampoa. 

Sijoitusneuvonta on luvanvaraista toimintaa. Tässä blogissa esitetyt ajatukset eivät ole sijoitusneuvoja. Kukaan ei voi antaa oikeita neuvoja tuntematta sijoittajan taloudellista tilannetta, sijoitushorisonttia, riskinsietokykyä tai muita hänen sijoitussuunnitelmansa yksityiskohtia. Pelkästään blogin välityksellä ei ole myöskään mahdollista käsitellä sijoituskohteita sillä tarkkuudella kuin jokaisen sijoittajan tulisi tehdä ennen sijoituspäätöksen tekoa.

Kuvalähde: empowernetwork.com

 

Blogimerkinnän kommentit:

 

Top of Form

Bottom of Form

Prashant

I’m about to email your post to my client in the 401 (k) bsusneis I see this as highly relevant, especially to the new generation of workers. One thing that hasn’t totally hit us yet is that one of our new target audiences is those Gen-Y-ers that BNET and everyone are telling us it’s so hard to manage. Well, if we’re going to get them to contribute to their 401(k)s, this Facebook strategy is probably how it’s gonna happen.As for all the other products in the universe: Near as I can figure, kids who grow up on Facebook are staying on it past college and into young adulthood that’s how they relate. As they grow up and have kids of their own, those kids may migrate to a different network, or they may regard their admission onto Facebook as a ninth-grader as a rite of passage.It’s only this generation of parents of the classes of, say, ’09 and older, whose FB lives are at all circumscribed. And we’re not going to dominate the marketplace in years to come.But whether Facebook or another, newer network for the children of the current FB generation, I do believe the social-media, peer-reviewed shopping paradigm is here to stay.

huhtikuu 8, 2014 at 11:46 pm

Lorenzo

Hi Robert,Found your site while surfing, I ieedmiatmly fell for it and subscribed.Your content reminds me of the stuff published on TechCrunch (another fave or mine).As it relates to the Marketing Battle between Facebook and Google, I’d have to say that Google just might win. (again)Why?Even though I’m a Facebook junkie, due to the company suddenly trying to impose a bunch of restrictions, some dissatisfied users will most likely find GoogleFriend Connect a decent alternative and defect.In addition Google’s liberal, sort of anything goes attitude (within reason) continues to attract more people wanting to establish sites/blogs, which of course equals more visitors and more revenue for Advertisers.Let’s face it since Google has the Internet Marketing gig on lockdown, it will difficult for ANYONE to pull a coup d’e9tat on them in that arena.This is somewhat veering off the subject but what you do think about utilizing NING for the purpose of adding Social Networking features and the Demise of Celebrity Gossip sites?Since I’m definitely not a Techie , a million thanks to people like yourself and Michael Arrington for creating the Educational Web 2.0 niche.Wish I’d known some of this stuff before I started however its never too late to learn right?PeaceP.S.My brother who’s a Senior in College (Bus. Mkting Major), subscribes to Fast Company. Great biz resource!

huhtikuu 8, 2014 at 2:37 am

 

Jaakko

Laskiessasi vapaata kassavirtaa lisäät bruttoinvestointeihin t&k-kulut. Mutta kyseisethän kulut on jo vähennetty tuloslaskelmassa, jolloin nettotulos on vapaa t&k-kuluista. Vähennät siis t&k-kulut kahteen otteeseen. Vai onko t&k-kuluissa useamman vuoden kuoletusaika?

elokuu 9, 2013 at 7:07 pm

 

Random Walker

Kiitos kommentista, Jaakko!

Olet erittäin hyvin pajulla, vaikka selitin tuon kohdan kirjoituksessani todella huolimattomasti. Tekstistä unohtui oleellinen lause eli, että nettotulokseen pitää tässä tapauksessa lisätä alkuperäiset T&K-kulut. Nyt lukijalle tosiaan jää se kuva, että T&K-kulut tulee huomioitua tuplana, vaikka näin ei asian laita tietenkään ole. Mitä järkeä sitten on siirtää samoja kuluja vain paikasta toiseen? Tästäkään ei tietenkään ole kyse, vaan samalla T&K-kulut ”oikaistaan” vastaamaan keskimääräistä vuosittaista kustannusta (hieman ylimalkaista ilmaisua käyttääkseni). Yritän alla kuvata asiaa vähän yksityiskohtaisemmin. Tällainen tarkastelu ei suinkaan ole läheskään kaikkien yritysten kohdalla tarpeellista.

Koska T&K-kulujen uhraamisesta odotetaan aina saatavan hyötyjä tulevaisuudessa, ne on syytä kapitalisoida eli pääomittaa (jos siis kyse on merkittävistä kustannuksista). Tämä edellyttää, että teemme oletuksen yhtiön keskimääräisen tuotekehitysprojektin kestosta eli siitä, kuinka kauan menee aikaa tuotekehityksen aloittamisesta tuotteen lanseeraamiseen. Tämä kertoo pääoman kuoletusajan, johon kommentissasi viittaat (amortizable life). Aika voi vaihdella huomattavasti eri yhtiöiden välillä. Esimerkiksi lääketeollisuudessa tuotekehitysprojektit ovat hyvin pitkäkestoisia, kun taas vaikkapa matkapuhelinalalla uusien tuotteiden lanseeraus on nopeaa.

Kun kuoletusaika on määritetty, seuraava vaihe on kerätä tiedot T&K-kuluista kuoletusajan pituiselta jaksolta historiasta ja laskea tämän vuoden kuoletuskustannus (arvonalennus) sekä T&K-toimintaan sitoutuneen pääoman arvo.

Seuraava esimerkki havainnollistaa laskentaa. Kuvitteellisen yrityksen tuotekehitysprojektien kestot ovat keskimäärin 5 vuotta ja T&K-kulut viime vuosilta seuraavat:

vuosi 0: 1000
vuosi -1: 10
vuosi -2: 20
vuosi -3: 2000
vuosi -4: 300
vuosi -5: 500

Pääoman kuoletusaikana voidaan siis pitää viittä vuotta, jolloin kunkin vuoden kuolettamaton osa lasketaan seuraavasti:

vuosi 0: 1000 x 100 % = 1000
vuosi -1: 10 x 80 % = 8
vuosi -2: 20 x 60 % = 12
vuosi -3: 2000 x 40 % = 800
vuosi -4: 300 x 20 % = 60
vuosi -5: 500 x 0 % = 0

Laskemalla yhteen kunkin vuoden kuolettamattomat osat, saamme T&K-toimintaan sitoutuneen pääoman arvoksi 1880. Tämän vuoden (vuosi 0) kuoletuskustannuksen laskemiseksi meidän on laskettava yhteen kultakin aiemmalta vuodelta tuleva kuoletus. Vuosittainen kuoletus on tässä tapauksessa (kun kyse 5 vuoden periodista) aina 20 % ko. vuoden T&K-kuluista:

vuosi -1: 10 x 20 % = 2
vuosi -2: 20 x 20 % = 4
vuosi -3: 2000 x 20 % = 400
vuosi -4: 300 x 20 % = 60
vuosi -5: 500 x 20 % = 100

Tämän vuoden kuoletuskustannus on siis 566.

Vapaa kassavirta lasketaan tämän jälkeen seuraavasti:

FCF = Nettotulos + T&K-kulut – Bruttoinvestoinnit – T&K-pääoman kuoletus + Poistot – Nettokäyttöpääoman muutos

Kuten huomaat, alkuperäiset T&K-kulut palautetaan takaisin nettotulokseen. Kuvitellaan, että yhtiö ei investoi kiinteään omaisuuteen, käyttöpääoman muutos on nolla ja nettotulos vaikkapa 2000. Ellei kuvaamaani ”oikaisutoimenpidettä” tehtäisi, yhtiön vapaa kassavirta olisi raportoidun nettotuloksen suuruinen eli 2000, mutta oikaistuna se on 2434 (2000 + 1000 – 566). Oikaistu vapaa kassavirta on ”normaalia” vapaata kassavirtaa suurempi, sillä yhtiö on sattunut panostamaan edellisenä vuonna keskimääräistä enemmän tuotekehitykseen. Vastaavasti, jos edellisen vuoden T&K-panos olisi ollut poikkeuksellisin pieni, myös vapaa kassavirta pienenisi oikaisutoimenpiteen johdosta.

Vapaan kassavirran suuretessa oikaisun myötä myös yrityksen kirja-arvo kasvaa. Oikaistu kirja-arvo saadaan lisäämällä alkuperäiseen kirja-arvoon T&K-toimintaan sidotun pääoman arvo, joka edellä määritettiin. Jos esimerkkiyhtiön raportoitu kirja-arvo on, sanotaan vaikka 5000, uudeksi kirja-arvoksi saadaan 6880 (5000 + 1880). Vaikka oikaistu vapaa kassavirta ja nettotulos ovat alkuperäistä suuremmat, kirja-arvon kasvu saa tämän yrityksen kohdalla aikaan oman pääoman tuoton (ROE) heikentymisen. Oikaisematon ROE on esimerkkiyhtiöllämme 40,0 % (2000/5000), mutta oikaistu ROE ”vain” 35,4 % (2434/6880). Esimerkkiyhtiömme luvut kuvaavat kuvitteellisuudestaan huolimatta hyvin esimerkiksi lääkeyhtiöitä, joiden pääoman tuotot ovat hyvin korkeita vähäisestä sidotun pääoman määrästä johtuen ja, joiden raportoitu (oikaisematon) ROE on tyypillisesti korkeampi kuin oikaistu ROE kovista T&K-panostuksista johtuen.

R.W.

elokuu 12, 2013 at 9:37 am

 

Pena

Miten kyseistä menetelmää kannattaa hyödyntää sellaisten yritysten kohdalla, joiden vapaa kassavirta heilahtelee erittäin paljon vuodesta toiseen? Tällöin esimerkiksi ”normaaleja” investointeja on hankalaa määritellä. Voiko esimerkiksi viimeisten vuosien vapaasta kassavirrasta käyttää jonkin näköistä keskiarvoa painottaen aivan viimeisimpiä vuosia vai onko tällaisten yritysten kohdalla kyseinen analyysi melko turha ilman tarkempaa tutustumista? Tietysti lukemalla yritysten raportteja ja vuosikertomuksia sijoittaja voi saada paremman kuvan yrityksen ”normaalista” tilikaudesta. En kuitenkaan usko, että pystyn kovinkaan tarkkoja laskelmia tekemään kyseistä menetelmää käyttäen, joten haluaisin tarkastella yrityksiä nopeasti löytäen mahdollisia aliarvostuksia.

Onko tämä menetelmä siten turha tällaiseen screenaukseen tai onko menetelmä melko hyödytön yritysten kohdalla, joille on hankalaa määritellä normaalia tilikautta? Jos vastaukset ovat ei ja ei, miten yrityksen normaalia tilikautta kannattaisi lähteä haarukoimaan?

elokuu 7, 2013 at 7:26 pm 

 

Random Walker

Kiitos kysymyksistä, Pena!

On enemmän sääntö kuin poikkeus, että vapaa kassavirta heilahtelee vuodesta toiseen. Vain toimialoilla, joilla investointeja ei juuri tarvitse tehdä (esim. konsultointi- ja koulutuspalvelut), vapaan kassavirran määrittäminen on täysin ongelmatonta. Blogimerkinnässä jouduin valitettavasti jättämään vähäisemmälle huomiolle käyttämäni investointien ja vapaan kassavirran ennustetekniikat ja keskittymään vapaan kassavirran laskentaan yleisemmällä tasolla (kirjoituksillani kun on muutenkin tapana paisua aika pitkiksi), joten kysymyksesi on erittäin aiheellinen ja vaatii siksi vähän seikkaperäisemmän vastauksen.

Itse käytän pääasiassa kahta erilaista tekniikkaa investointien ennustamiseen. Ensimmäisessä tekniikassa käytetään toimialan keskimääräistä CAPEX/Poistot-suhdetta (suhteen voi laskea itse keräämällä riittävän otoksen alan yhtiöitä tai käyttämällä suoraan analyysitalojen laskemia tunnuslukuja) ja tarkastelun kohteena olevan yrityksen poistoja (esim. 3-5 viimeisen vuoden poistojen keskiarvo). Poistot ovat melko stabiileja kasvaen tasaisesti ja usein vain vähän vuodesta toiseen. Toimialan CAPEX/Poistot-suhde puolestaan kätkee sisälleen informaation ”normaalista” investointitasosta, sillä yksittäisten yritysten ali- ja yli-investoinnit (pitkän aikavälin kestävään tilanteeseen nähden) eliminoituvat pois. ”Normaali” investointien taso saadaan tämän tekniikan avulla CAPEX/Poistot-suhteen ja ko. yrityksen poistojen tulona.

Ellei blogimerkinnässä esimerkkinä ollut Fortum ohjeistaisi investointitarpeitaan selkeästi, kuten se nyt tekee, voitaisiin ”normaali” bruttoinvestointien taso määrittää edellä kuvatun tekniikan avulla seuraavasti: Toimialan CAPEX/Poistot-suhde x Fortumin viime vuosien poistojen keskiarvo = 1,5 x 600 mEUR = 900 mEUR. Kuten huomaat, tällä tavalla määritettynä sekä investoinnit että poistot asettuvat kirjoituksessani kuvattujen optimistisen ja pessimistisen skenaarion välimaastoon. Tässäkään ei siis absoluuttisen oikeita vastauksia ole, vaan kyse on tulevaisuuden ennustamisesta, jolloin eri tekniikoilla voidaan saada hieman toisistaan poikkeavia tuloksia. Tällä tekniikalla Fortumin vapaaksi kassavirraksi saadaan 900 mEUR (1200 mEUR – 900 mEUR + 600 mEUR).

Toinen vaihtoehtoisesti käyttämäni tekniikka on teoreettisesti perustellumpi. Siinä investointitarve määritetään yrityksen ennustetun kasvun perusteella. Ideana on laskea kuinka suuret investointipanostukset tarvitaan, jotta odotetun kaltainen kasvu olisi mahdollista saavuttaa. ”Kestävä” kasvu on aina investointisuhteen (plowback ratio) ja oman pääoman tuoton (ROE) tulo, sillä yrityshän kasvaa sillä nopeudella mikä on uusien investointien tuotto. Näin ollen investointisuhde on kasvun ja oman pääoman tuoton osamäärä. Pidetään esimerkkinä edelleen Fortum ja jos ennustamme yhtiön kasvavan 4 % vuodessa ja ROE:n olevan 14 % (yhtiön oma tavoite), saamme investointisuhteeksi 29 %. Fortumin on siis tehtävä nettotuloksestaan tämän verran nettoinvestointeja (bruttoinvestoinnit miinus poistot), jotta ennustettu kasvu toteutuu. Nettoinvestointien suuruus on siis Fortumin kohdalla 350 EUR (1200 mEUR x 0,29), jolloin vapaaksi kassavirraksi saadaan nettotuloksen ja nettoinvestointien erotuksena 850 mEUR (1200 mEUR – 350 mEUR). Kuten huomaat, molemmilla tekniikoilla päästään lähes samaan lopputulokseen, mikä kertoo lähtöoletusten realistisuudesta. Nämä laskelmamme osoittavat myös sen, että Fortumin omat investointiohjeistukset ovat järkevällä tasolla.

Näitä tekniikoita käyttämällä investointitarpeiden ja siten vapaan kassavirran määrittäminen muuttuu melko suoraviivaiseksi ja helpoksi toimenpiteeksi, joten myös screenaus onnistuu. Vasta jos tarkoituksena on syvällisempi yksittäisen yhtiön analysointi, kannattaa paneutua yhtiön historialukuihin ja ohjeistuksiin tarkemmin.

R.W.

elokuu 8, 2013 at 10:27 pm

 

Juri

Oikein hyvä kirjoitus.

Itse käytän melkein samaa arvostusmenetelmää hinta-arvioon sillä erotuksella, että kutsun sitä erään suuren sijoittajan mukaisesti ”omistajan tuotoksi”. Kaava on monen lähteen mukaan juurikin esittämäsi kaltainen. Alkuperäiseen omistajan tuottoon ei tosin kuulu nettopääoman muutokset. Tätä on perusteltu sillä, että omistajan kannalta on sama mitä yhtiö tekee rahoillaan, kunhan se johtaa omistajan tuonton kasvuun, joka siis näkyy tulosluvuissa.

Muiden mittarien osalta käytän hyvin samoja arvoja, diskottaus 12 % arvolla. Käytän kaikille yhtiöille loppuarvona erittäin varovaista 3% oletusta ja sekin laskettuna vain sijoitusaikaa seuraavalle 10 vuodelle. Eli en käytö Gordonin kaavaa, vaan ainoastaan geometrisen sarjan summaan 10y-20y loppuarvolle.

Tämä johtaa käytännössä siihen, että suurin osa hyvistäkin yhtiöistä on ylihintaisia. Toistaiseksi ostettavaa on kuitenkin riittänyt, vaikka joukko on harva. OMXH:sta ei ostohintaisia näillä ehdoilla nyky hintatasolla löydy. Eli tutkaan osuvat ovat sitten kassavirran osalta melko hyviä jatkoselvitettäviä.

Käytännössähän saatu arvo on vertailuarvo, joiden avulla voi vertailla eri yritysten hintatasoa, edulliset erottuvat kalliimmista valituista lähtöarvoista riippumatta.

elokuu 2, 2013 at 11:47 pm

 

jolo

Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

Oletko tehnyt UPM:lle vastaavaa arvonmääritystä?

heinäkuu 31, 2013 at 7:30 pm 

  

Random Walker

Kiitos kysymästä, jolo!

UPM:lle oma ”perusskenaarioni” näyttää seuraavalta: ”normaali” nettotulos 400 mEUR, CAPEX 600 mEUR, poistot 500 mEUR, NWC:n muutos 50 mEUR, FCF 250 mEUR, tuottovaatimus 12 %, kasvu 4 %, P/FCF 20, osakkeen arvo 7,5 EUR. Markkinoiden tuottovaatimuksella (10 %) osakkeen arvoksi saadaan tämän mallin mukaan 8,6 EUR.

R.W.

elokuu 1, 2013 at 2:34 pm

 

jolo

Kiitos!

elokuu 1, 2013 at 6:00 pm


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Yritysjohdon kompensaatiojärjestelmissä paljon kehitettävää


Kirjoitus on julkaistu alun perin Nordnet Blogissa

Liityn mukaan yritysjohdon palkitsemista koskevaan ajankohtaiseen keskusteluun ja avaan omia ajatuksiani kompensaation perusteena olevista mittareista ja ansioiden nykytason mielekkyydestä yksityissijoittajan näkökulmasta.
___

Tuomo Pietiläinen (Helsingin Sanomat 1.7.2013 A26-27) ja Jukka Oksaharju (Nordet Blogi 4.7.2013) käsittelivät viime viikolla julkaistuissa kirjoituksissaan yritysjohdon palkitsemista, joka on aina voimakkaita tunteita herättävä aihe. Toimittaja Pietiläisen tekstistä paistoi hämmästys yritysjohtajien korkeita palkkioita kohtaan, kun taas meklari Oksaharjun mielestä hyville johtajille kuuluukin maksaa miljoonaluokan kompensaatiota. En malttanut olla tulematta mukaan keskusteluun, joten avaan seuraavaksi omia ajatuksiani yritysjohdon palkitsemisesta ja ansioiden nykytason mielekkyydestä yksityissijoittajan näkökulmasta. Pyrin erityisesti pureutumaan syihin, jotka ovat johtaneet kyseenalaisten kompensaatiojärjestelmien syntyyn ja monien mielestä kohtuuttomiin palkkioihin.

Olen Oksaharjun kanssa monelta osin samaa mieltä enkä aivan ymmärrä Pietiläisen kummastelua Sampon harjoittamaa palkitsemispolitiikkaa kohtaan. Hyville johtajille tulee maksaa kohtuullisen merkittävät bonukset peruspalkan lisäksi, heikoille ei. Kummastelu tulisikin kohdistaa siihen, miksi monissa suomalaisyrityksissä myös heikoista suorituksista palkitaan avokätisesti. Omasta mielestäni keskivertojohtaja tienaa nykyisin aivan liian paljon, heikoista johtajista puhumattakaan. Ymmärrän toki, että johdon laatu on aina enemmän tai vähemmän subjektiivinen käsite, joten jyvien erottelu akanoista ei aina ole kovin suoraviivaista tai helppoa. Esimerkiksi yhtiön tuloksen kehitys ei suoraan kerro johdon laadusta, sillä siihen luonnollisesti vaikuttavat myös esimerkiksi monet makrotaloudelliset tekijät, jotka eivät ole johdon vaikutusmahdollisuuksien piirissä. Tästä syystä palkitsemista ei tulla koskaan saamaan täysin oikeudenmukaiseksi ja todelliseen osaamiseen perustuvaksi. Tämä ei kuitenkaan voi johtaa siihen, että umpisurkeiden päätösten tekemisestä maksetaan järkyttävän suuria korvauksia. Kuten Oksaharjukin toteaa ”yritysjohdon ansioiden tulee seurata omistaja-arvon kehitystä”. Tämä on ilmeistä, joten kriittisempi kysymys onkin se, mikä mittari kuvaa omistaja-arvon luomista parhaiten. Kvartaalitaloudessa toimiva johto kyllä tietää konstit tuloksen ja jopa pörssikurssin nostamiseen lyhytkestoisesti, mutta pitkäjänteinen ja tasainen omistajan varallisuuden kasvattaminen on kokonaan toinen juttu. Valitettavasti monet pörssiyhtiöt palkitsevat johtoaan avokätisesti omistajien kannalta täysin katastrofaalistenkin suoritusten jälkeen, kuten myös Oksaharjun kirjoituksessa kuvataan. Miksi näin tapahtuu vuosi toisensa jälkeen? Miksei omistajien varallisuuden pitkäjänteinen maksimointi välttämättä täysin ohjaa johdon palkitsemista? Miksi pörssikurssi on noussut ylikorostuneeseen asemaan johdon palkkiomittarina? Palataan näihin kysymyksiin uudelleen tuonnempana.

Uskon, että suurin osa sijoittajista on kanssani samaa mieltä siitä, ettei heikosta suorituksesta tule maksaa lisäkorvausta tai suuria palkkioita. Toinen kysymys on sitten se, onko todistettavasti huippulaadukasta työtä tekevien johtajien palkkioidenkaan suuruus enää nykypäivänä missään järkevyyden rajoissa. Missä kulkee raja hyvien johtajien kohdalla? Onko huippujohtajan työsuoritus miljoonien arvoinen osakkeenomistajalle? Ovatko laadukkaimpien pörssiyhtiöidemme johtajat todella niin poikkeuksellisia yksilöitä, että kukaan muu ei pystyisi samaan pienemmällä palkalla? Miksi huippujohtajien palkat ovat ylipäätään vuosien saatossa kohonneet nykyiselle tasolleen?

Sekä palkitsemisperusteisiin että järkevän kompensaation suuruuteen liittyviä kysymyksiä on paljon. Vastauksien löytämiseksi on pohdittava korkeiden palkkioiden taustalla olevia todellisia ongelmia. Yritysjohdon korkeat palkkiot ovat nimittäin seuraus, eivät itsessään ongelman ydin.

Todellinen ongelma liittyy kapitalismissa tapahtuneeseen transformaatioon, jonka aikana yritysten kontrollointi on siirtynyt todellisilta omistajilta erilaisille välikäsille kuten rahastojen salkunhoitajille. Jos tarkastelemme esimerkiksi USA:n markkinoita, vuonna 1950 suorat osakesijoitukset edustivat yli 90 % kaikista osakesijoituksista instituutioiden kautta tehtyjen epäsuorien sijoitusten ollessa vain vajaan kymmenesosan luokkaa. Nykypäivänä tilanne on kääntynyt lähestulkoon ylösalaisin. Tosiasiallisten omistajien (rahastoja omistavien yksityissijoittajien) ja yritysten väliin syntyneet instituutiot (yhtiöiden juridiset omistajat) eivät itsessään ole huono asia – päinvastoin niiden rooli on monessa mielessä tärkeä – mutta niiden mukana alkuperäiset kapitalistiset arvot ovat valitettavasti päässeet himmentymään.

Nämä omistajien ”uudet” agentit eivät ole käyttäytyneet kuten agenttien kuuluisi. Nämä agentit, olivatpa ne eläkerahastopomoja tai pankin rahastosalkunhoitajia, tuntuvat unohtaneen täysin perinteiset kapitalismin ja sijoittamisen ”prinsiipit”. Kun kapitalismi ja sijoittaminen perustuivat ennen pitkäjänteiseen omistajuuteen ja luottamukseen, että yritysjohto tekee kaikkensa pääomaa liiketoimintaan sijoittaneen omistajan hyväksi, on nykypäivän agenttivetoinen kapitalismi spekulaation ja luottamuspulan tyyssija. Miksi nykypäivän instituutiosijoittaja olisi kiinnostunut omistaja-arvon pitkäjänteisestä kasvattamisesta ja yrityksen todellisen arvon kehityksestä, kun osaketta ei ole tarkoitus omistaa muutamaa kuukautta kauempaa. Tässä tilanteessa huomattavasti tärkeämpää on pyrkiä maksimoimaan osakkeen pörssikurssin kehitys lyhyellä aikavälillä, jotta osake voidaan pian myydä pois ostohintaa korkeampaan kurssiin. Ei ole ihme, että tällaisessa rahastojen hallitsemassa korporaatiomaailmassa yritysjohdolla on paine osakekurssin (ei yrityksen todellisen arvon) kehityksen seuraamiseen ja kompensaatiojärjestelmät rakennetaan sen mukaisiksi.   

Pitkäjänteisyys-aspektin lisäksi kapitalismin arvot ovat hämärtyneet myös luottamuspuolella, mikä on suurin syy esimerkiksi optiopalkkiojärjestelmien syntymiseen. Adam Smith (The Wealth of Nations, 1776) varoitteli jo yli 200 vuotta sitten seuraavasti: ”Managers of other people’s money rarely watch over it with the same anxious vigilance with which they watch over their own…they very easily give themselves a dispensation.” Koska omistajilla ei ole enää täyttä luottamusta siihen, että yritysjohto kaitsee heidän sijoittamaansa pääomaa riittävän huolellisesti, on omistajien täytynyt kehittää erilaisia kannustinpalkkausjärjestelmiä varmistaakseen omien ja yritysjohdon intressien yhtenevyys. Maailmassa, jossa omistus oli vielä valtaosin ”kasvollista”, omistajien ja johdon välinen luottamus pelasi huomattavasti nykyistä paremmin ilman kannustinpalkkausjärjestelmiäkin.

Jos johtaja saadaan korkeilla palkkioilla tekemään omistaja-arvoa kasvattavia toimenpiteitä, palkkioille on olemassa järkevät perusteet. Jos näin ei ole, korkeat palkkiot on syytä kyseenalaistaa. John Bogle tutki kirjassaan The Battle for the Soul of Capitalism yritysjohdon palkkioiden kehitystä suhteessa yritysten voittojen kasvuun sekä talouskasvuun ja havaitsi, että välillä 1980-2004 toimitusjohtajien palkat kohosivat USA:ssa reaalisesti keskimäärin 8,5 % vuodessa, kun yritysten voitot kasvoivat samaan aikaan reaalisesti vain 2,9 % vuodessa. Voisi olettaa, että toimitusjohtajien huimat palkankorotukset olisivat olleet seurausta hyvin tehdystä työstä eli omistaja-arvon kasvattamisesta, mutta itse asiassa keskiverto-CEO tuhosi tuolla ajanjaksolla omistajien varallisuutta, sillä talouskasvu oli samaan aikaan 3,1 % vuodessa eli 0,2 %-yksikköä voittojen kasvua nopeampaa. Bogle kutsuu tätä järjenvastaisuutta yhdeksi aikakautemme suurimmista anomalioista. Humoristisesti voisikin todeta, että jos kaikkien yhdysvaltalaisten pörssiyhtiöiden ykköspallilla olisi istunut apina tekemässä päätöksiä, yritykset olisivat menestyneet toteutunutta kehitystä paremmin (apinoiden sattumanvaraisesti tekemien hyvien ja huonojen päätösten kumotessa toisensa ja yritysten kehittyessä siten keskimääräisen hyvin talouskasvun mukana).

Vaikka yllä kuvattu kehityskulku on vain yksi esimerkki yhdeltä ajanjaksolta USA:sta, kehitys on ollut samansuuntaista niin Suomessa kuin muuallakin maailmassa kuten me kaikki olemme havainneet. Johtopäätös on ilmeinen: Vain harva yritysjohtaja kykenee sellaisiin manöövereihin, että tähtitieteelliset palkat olisivat perusteltuja.  Aidosti erinomaisille johtajille voi hyvällä syyllä maksaa huomattavaa kompensaatiota.  Ongelma on siinä, että näiden huippujohtajien vanavedessä myös keskivertojohtajat ja vielä pahempaa, heikot johtajat, vaativat itselleen kovempia palkkioita. Tästä syntyy kierre, joka johtaa siihen, että kaikkien palkat nousevat kiihtyvällä tahdilla. Rahastopomoja ja salkunhoitajia tämä kehitys ei tietenkään huolestuta, sillä he hamuavat vain kurssinousuja ja ovat todennäköisesti jo myyneet osakkeensa siinä vaiheessa, kun avokätinen optio-ohjelma laukeaa todellisten pitkäjänteisten omistajien maksettavaksi. Juuri tässä piilee todellinen ongelma. Harva yksityissijoittaja hyppii ilosta tasajalkaa, kun Sanoman ”strategiaa toteuttava” johto tekee ylihintaisia yritysostoja ja alihintaisia yritysmyyntejä ja kahmii samaan aikaan taskuihinsa miljoonien palkkioita osakkeenomistajien kukkaroista. ”Kasvua hinnalla millä hyvänsä” -tyyppinen strategia ei lyhytjänteisten instituutiosijoittajien näkökulmasta ole pekkaa pahempi. Osakekurssihan saattaa kasvunäkymien myötä singahtaa melkoisesti ylöspäin ennen kuin markkinat tajuavat asioiden todellisen laidan. Ja tässä välissä voi hyvin tehdä rahaa. Koska yritysten todellisilla omistajilla eli niillä, jotka lystin loppujen lopuksi maksavat, ei ole osaa eikä arpaa johdon palkitsemisjärjestelmien rakentamisessa, on jopa luonnollista, että palkkiot ovat useimmissa tapauksissa karanneet käsistä. Muiden rahoja on aina paljon mukavampi jakaa toisille kuin omia. Tämän yritysmaailmaa hallitsevat ja siten palkitsemisjärjestelmien suunnittelussa mukana olevat instituutiosijoittajat ovat totisesti huomanneet.

Kuten todettu, keskivertojohtajan palkkioiden suuruuden lisäksi nykypäivän ongelmana on palkkioiden sitominen pörssikurssin lyhyen aikavälin kehitykseen. Todellinen sijoittaja, joka jo määritelmällisesti on liikkeellä pitkällä aikavälillä, liittäisi johdon kompensaation mieluummin esimerkiksi taloudellisen lisäarvon (pääomakustannuksen ylittävän tuoton) tuottamiseen useamman vuoden periodilla. Näin vältyttäisiin seuraamasta pörssikurssia itseisarvoisesti ja voitaisiin keskittyä oleelliseen eli asiakkaiden laadukkaaseen palvelemiseen, jota kautta yrityksen voitot syntyvät, olipa pörssikurssi mitä tahansa. Sijoittajalle on tärkeintä, että yritys tekee pääomalleen mahdollisimman suurta tuottoa, josta osa jaetaan ulos osinkoina. Mitä ennustettavammin (tasaisemmin) yritys tähän kykenee, sitä suurempaa arvoa se luo omistajille. Pörssikurssi heijastelee tätä arvonluontikykyä pitkällä aikavälillä, mutta ajoittain (lyhyellä aikavälillä) osakkeiden pörssinoteeraukset saattavat erota suurestikin yhtiöiden todellisesta arvosta. Edellä kuvatuista syistä johtuen omistajavaltaa pitävien instituutioiden ja tosiasiallisten omistajien näkemykset järkevistä palkkiomittareista eroavat merkittävästi toisistaan. Koska instituutioiden sana on nyky-yritysmaailmassa huomattavasti painavampi, rakennetaan suurin osa yritysten palkkiomittaristoista osakekurssin varaan.

Joskus suuryritysten johtajien korkeita palkkoja perustellaan sillä, että yritysmaailman huipulla toimivien keulakuvien kuuluu tienata hyvin ihan samalla tavalla kuin eturivin tähtien elokuva- tai urheilualalla. Korporaatiomaailman omia supertähtiämme ei kuitenkaan voi millään muotoa rinnastaa esimerkiksi elokuva- ja urheilutähtiin, joiden utopistiset palkkiot tulevat loppujen lopuksi fanien tai joukkueiden taustalla harrastusmielessä vaikuttavien omistajien taskuista suoraan. Lisäksi on syytä ymmärtää, että liiketoimintamallin mukaisesti urheiluseurojen omistajat tekevät rahaa nimenomaan näillä tähdillään. ”Tavallisten” yritysten omistajat eivät tee euron euroa pelkillä toimitusjohtajillaan.

Loppujen lopuksi vika ei ole johtajissa, ei etenkään ansiokasta työtä tekevässä parhaimmistossa, vaan väärin perustein suunnitelluissa palkkiojärjestelmissä, jotka takaavat erinomaisen kompensaation surkeastakin työstä. En väitä, että kaikki järjestelmät olisivat susia, mutta valitettavasti niitäkin löytyy aivan liikaa, kuten olemme saaneet aiheen ympärillä viime aikoina pyörineestä kiivaasta keskustelusta huomata. Upton Sinclair ei olisi voinut osua paremmin asian ytimeen todetessaan: ”It’s amazing how difficult it is for a man to understand something if he’s paid a small fortune not to understand it”. 

__________

Kirjoittaja omistaa tekstissä mainituista yhtiöistä Sampoa.

Sijoitusneuvonta on luvanvaraista toimintaa. Tässä blogissa esitetyt ajatukset eivät ole sijoitusneuvoja. Kukaan ei voi antaa oikeita neuvoja tuntematta sijoittajan taloudellista tilannetta, sijoitushorisonttia, riskinsietokykyä tai muita hänen sijoitussuunnitelmansa yksityiskohtia. Pelkästään blogin välityksellä ei ole myöskään mahdollista käsitellä sijoituskohteita sillä tarkkuudella kuin jokaisen sijoittajan tulisi tehdä ennen sijoituspäätöksen tekoa.

 

Blogimerkinnän kommentit:

 

jrowejuojtw4i

D. Ariely kirjassaan The upside of irrationality esittää palkkiojärjestelmät yhdeksi syyksi siihen että yritysjohtajat tekevät huonoja päätöksiä:
Tarpeeksi suuri rahallinen palkkio siis toimii stressi/häiriö -tekijänä.

heinäkuu 11, 2013 at 10:19 pm